Kaikki alkaa jostakin ja päättyy johonkin

Kun olin 16 vuotias, rakastuin ensisilmäyksellä itseäni 20 vuotta vanhempaan perheelliseen mieheen.

Tapailimme aluksi enemmän (useita kertoja viikossa). Elämä oli ihanaa ja tuntui siltä, että näin se loppuelämä sitten menee, ei toivoakaan paremmasta! Elämäni oli hetken aikaa täydellistä (jälkikäteen on helppo kutsua kahtakin vuotta hetkeksi, siltä se nyt tuntuu. Kaikki hyvä alkaa painua unholaan ja se tuntuu hyvin lyhyeltä ajalta). 

Lopulta vähemmän (n. kerran kuukaudessa) koska pelko kiinnijäämisestä kasvoi liian suureksi, koska perheellinen valitsee oman perheensä, tietenkin. Koska aloin tajuamaan tilanteen (tilanne: hän ei aijo jättää perhettään, minä en ole se jonka kanssa hän viettää elämänsä). Ja hyvä niin. En koskaan halunnut rikkoa perhettä, en koskaan olisi halunnut sotkeutua. Niin kuitenkin tapahtui ja kärsin siitä varmasti itse eniten.

Aluksi varmaan tapailimme useammin, jotta hän saisi minut kiintymään itseensä (syytä siihen, miksi näin olisi en osaa kertoa). Kun olin kiintynyt, ei tarvinnut enää tavata. Paitsi tietysti joskus, harvoin. Silloin kun hänestä tuntui siltä. Minun mielipiteelläni ei ollut väliä, eikä sillä että odotin toisinaan yli tunnin vesisateessa ulkona, yksin. Kylmissäni. Ja ne lukemattomat pettymykset jotka hän tuotti...

Pahinta kaikessa kokemassani, tunteissani, näkemässäni ja kuulemassani oli ja on edelleen se, että mitään ei voi perua, mitään ei voi muuttaa, mitään ei voi pyyhkiä mielestä pois. Rakastuin, kiinnyin... Eikä mitään ollu tehtävissä. Ketä muutakaan kaikesta syyttäisin kuin itseäni. Ajatuksia jotka pyörivät mielessäni pitkään, pyörivät toisinaan vieläkin; Miksen uskonut kun minulle sanottiin? Miksi annoin tunteideni viedä ja rakastuin silmittömästi? Miksi sen ikäinen perheellinen mies haluaa tuhota 16 vuotiaan nuoren ihmisen elämän....?! MIKSI. Syy oli minun, en koskaan osannut syyttää tapahtuneesta muita.

Koska pidin itseäni syyllisenä, jossain vaiheessa masennuin ja menetin itseni hallinnan. En enää tiennyt kuka olen ja mistä tulen. En tiennyt mikä on totta ja minkä olen kuvitellut. Hajosin ja se tuntui lopulliselta. En enää luottanut kehenkään. Koskaan ei voinut tietää kuka pettää seuraavaksi. Enhän edes tiennyt kuka on oikeasti olemassa ja kuka ei, jouduin siis vaikenemaan. Yli neljän vuoden vaikeneminen verottaa joka päivä enemmän ja enemmän. Mitä kauemmin olen vaiti, sitä vaikeampaa on joskus alkaa puhumaan. Helpointa on kai olla hiljaa ja yrittää rämpiä elämässä eteenpäin.

Ota minut itsellesi

Kaipaan sun käsiesi hellää kosketusta
sanojasi kauniita ja tunteitasi aitoja.
Kaipaan sun ihoa, sen kosteaa pintaa.
Rakkauttasi, ilman suurta hintaa.

Saat suukon, jos toisenkin
sydämeni, vaikka sielunkin
kunhan saan olla sun kanssa
käpertyä kainaloosi ja
olla siipiesi alla turvassa.

Kiedo kätesi ympärilleni
suutele hiljaa kaulaani
täytä minut rakkaudellasi
ota minut itsellesi
ja pidä minusta huolta

rakasta elämäsi loppuun,

niin minäkin rakastan sinua.

~ © NaZisu ~

Arvet ja menneisyys

Jokaisella meistä on menneisyys. Toiset meistä ovat sinut menneisyytensä kanssa ja ovat jatkaneet elämäänsä, toiset taas eivät meinaa millään päästä eteenpäin. Jokaisella meistä on niin hyviä kuin huonojakin kokemuksia, monista eri asioista. Se millainen menneisyytemme on, riippuu paljolti itsestä, omista valinnoista, mielestä. Siihen millaisia olemme nyt, on vaikuttaneet myös tapahtumat menneisyydessä, kuten vanhempien ero, hankaluudet koulussa, mielenterveys, jonkun läheisen menettäminen ym. Tietysti myös geenit ja perimä vaikuttavat.

Tärkeämpää kuitenkin on, millainen menneisyytesi on ollut ja miten se vaikuttaa sinuun juuri tällä hetkellä. Koska se, mitä on jo tapahtunut on tapahtunut, emmekä voi sitä muuttaa. Ainoastaan nykyhetkeen voimme vaikuttaa.


Hyvistä muistoista saamme voimaa, mutta siitä ei ole hyötyä ellemme käsittele huonoja pois "tieltä" ja annamme niiden vaan tuhota nykyisenkin elämämme.


Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa selvittämään asioita, mutta mitä kauemmin lykkäät niiden selvittämistä, sitä syvemmälle ne työntyvät ja sen vaikeampi niitä on käsitellä, sitä vaikeampi on ottaa se ensimmäinen askel, joka on ratkaiseva ja aina vaikeampi, mitä kauemmin aikaa on kulunut.


Tie alhaalta ylös on pitkä ja ensimmäinen askel on aina vaikein, mutta se todella kannattaa ottaa. Ensiaskeleen voi kuitenkin ottaa vain kerran ja sen jälkeen onkin jo helpompaa.

Haavojakin on monenlaisia, on syviä ja vähemmän syviä, on pitkiä ja lyhyitä, paksuja ja ohuita, on pintanaarmuja, arpia, särkyneitä sydämiä ja romahtaneita pilvilinnoja. Oli arpi kuinka iso tai pieni tahansa, se on ja olemassa olollaan muistuttaa meitä virheistämme / ongelmistamme / huonoista ajoista elämässämme. Jokainen niistä on siis muisto menneestä, jokainen niistä pitäisi osata käsitellä ja unohtaa. Jokainen niistä on joskus sattunut yhtäpaljon, kuin mikätahansa näistä. Jotkut ovat arpeutuneet, jotkut jääneet auki. Yleensä fyysinen kipu lakkaa joskus, ja haavat arpeutuvat. Miten käy haavojen, jotka kohdistuvat suoraan heikkoon sydämeen. Sirpaleet lävistävät sydämen eivätkä todellakaan anna ihmisen unohtaa tuskaa, ahdistusta. Hetken saattaa mennä hyvin, kunnes hieman käännät kylkeä ja sirpale vaihtaa samalla asentoa, pistäen taas sydäntäsi. Tuska ja ahdistus on palannut.

Pilvilinna joka onkin romahtanut, koska olemme luottaneet ja kiintyneet väärään ihmiseen, tekevät meistä sisäänpäin kääntyneitä ihmisiä, jotka eivät enää osaa luottaa toisiin ihmisiin. Vaikka vain yksi on pettänyt luottamuksemme.

Ja jos kerran menetämme luottamuksemme kaikkiin ihmisiin, mitä meillä enää on?
        - Vain itsemme, olemme yksin ongelmiemme kanssa.

"Olipa kerran poika, joka oli luonteeltaan hyvin kärsimätön ja riitaisa. Eräänä päivänä hänen isänsä antoi hänelle pussillisen nauloja ja käski hänen naulata niistä yhden puutarhan aitaan, joka kerta riideltyään jonkun kanssa. Ensimmäisenä päivänä poika naulasi aitaan 37 naulaa. Seuraavien viikkojen aikana poika oppi kontrolloimaan itseään ja aitaan naulattujen naulojen määrä väheni päivä päivältä. Poika huomasi, että oli paljon helpompi kontrolloida käytöstään kuin hakata nauloja aitaan. 

Viimein tuli päivä, jolloin poika ei naulannut aitaan yhtään naulaa. Niinpä hän meni isänsä luo kertomaan tälle ilouutisen. Isä kehotti poikaansa kiskomaan aidasta yhden naulan jokaista sellaista päivää kohti, jolloin hän ei ollut riidellyt kenenkään kanssa. Päivät kuluivat ja viimein poika saattoi mennä kertomaan isälleen, ettei aidassa ollut enää yhtään naulaa. 

Isä seurasi poikaansa aidan luo ja sanoi tälle: "Poikani, olet käyttäytynyt oikein hyvin mutta katso nyt tuota aitaa ja siinä olevia koloja. Aita ei ole enää samanlainen kuin ennen. Kun riitelet jonkun kanssa ja sanot hänelle pahasti, jätät tällaisen haavan. Voit iskeä puukon toiseen ihmiseen ja vetää sen sitten pois, mutta jäljelle jää aina haava. Vaikka pyytäisit anteeksi kuinka monta kertaa, haava on ja pysyy. " 

Sanallinen loukkaus tekee pahaa samalla lailla kuin fyysinenkin. Ystävät ovat harvinaisia jalokiviä. He saavat sinut nauramaan ja rohkaisevat sinua. He ovat valmiita kuuntelemaan, kun tarvitset heitä, he tukevat sinua ja avaavat sinulle sydämensä."