Kaikki alkaa jostakin ja päättyy johonkin

Kun olin 16 vuotias, rakastuin ensisilmäyksellä itseäni 20 vuotta vanhempaan perheelliseen mieheen.

Tapailimme aluksi enemmän (useita kertoja viikossa). Elämä oli ihanaa ja tuntui siltä, että näin se loppuelämä sitten menee, ei toivoakaan paremmasta! Elämäni oli hetken aikaa täydellistä (jälkikäteen on helppo kutsua kahtakin vuotta hetkeksi, siltä se nyt tuntuu. Kaikki hyvä alkaa painua unholaan ja se tuntuu hyvin lyhyeltä ajalta). 

Lopulta vähemmän (n. kerran kuukaudessa) koska pelko kiinnijäämisestä kasvoi liian suureksi, koska perheellinen valitsee oman perheensä, tietenkin. Koska aloin tajuamaan tilanteen (tilanne: hän ei aijo jättää perhettään, minä en ole se jonka kanssa hän viettää elämänsä). Ja hyvä niin. En koskaan halunnut rikkoa perhettä, en koskaan olisi halunnut sotkeutua. Niin kuitenkin tapahtui ja kärsin siitä varmasti itse eniten.

Aluksi varmaan tapailimme useammin, jotta hän saisi minut kiintymään itseensä (syytä siihen, miksi näin olisi en osaa kertoa). Kun olin kiintynyt, ei tarvinnut enää tavata. Paitsi tietysti joskus, harvoin. Silloin kun hänestä tuntui siltä. Minun mielipiteelläni ei ollut väliä, eikä sillä että odotin toisinaan yli tunnin vesisateessa ulkona, yksin. Kylmissäni. Ja ne lukemattomat pettymykset jotka hän tuotti...

Pahinta kaikessa kokemassani, tunteissani, näkemässäni ja kuulemassani oli ja on edelleen se, että mitään ei voi perua, mitään ei voi muuttaa, mitään ei voi pyyhkiä mielestä pois. Rakastuin, kiinnyin... Eikä mitään ollu tehtävissä. Ketä muutakaan kaikesta syyttäisin kuin itseäni. Ajatuksia jotka pyörivät mielessäni pitkään, pyörivät toisinaan vieläkin; Miksen uskonut kun minulle sanottiin? Miksi annoin tunteideni viedä ja rakastuin silmittömästi? Miksi sen ikäinen perheellinen mies haluaa tuhota 16 vuotiaan nuoren ihmisen elämän....?! MIKSI. Syy oli minun, en koskaan osannut syyttää tapahtuneesta muita.

Koska pidin itseäni syyllisenä, jossain vaiheessa masennuin ja menetin itseni hallinnan. En enää tiennyt kuka olen ja mistä tulen. En tiennyt mikä on totta ja minkä olen kuvitellut. Hajosin ja se tuntui lopulliselta. En enää luottanut kehenkään. Koskaan ei voinut tietää kuka pettää seuraavaksi. Enhän edes tiennyt kuka on oikeasti olemassa ja kuka ei, jouduin siis vaikenemaan. Yli neljän vuoden vaikeneminen verottaa joka päivä enemmän ja enemmän. Mitä kauemmin olen vaiti, sitä vaikeampaa on joskus alkaa puhumaan. Helpointa on kai olla hiljaa ja yrittää rämpiä elämässä eteenpäin.